On taas se aika vuodesta, kun koulut ja opiskelut alkavat. Minäkin olen tähän asti joka syksy mennyt jonkinlaiseen opinahjoon - laskujeni mukaan yhdeksäntoista vuoden ajan, kahdenkymmenen jos esikoulu otetaan mukaan. Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika. Sinä aikana olen ollut koululainen ja opiskelija, ja nyt pitäisi keksiä jotakin muuta. Jotakin, mitä olen nyt.

Yliopiston lukuvuosi starttaa aina syyskuussa. Vähitellen Facebookiin alkaa ilmestyä päivityksiä, joissa pohditaan kurssivalintoja, graduryhmiä ja muita opiskeluasioita - asioita, jotka eivät enää kuulu minulle. Hämmentää. Sähköpostiin tullut viesti lukukausimaksun maksamisesta muistutti, että joistain asioista ei tarvitse enää huolehtia. Maksua ei tarvitse maksaa, tosin siihen päättyy myös opiskelijastatukseni.

Maisterin papereiden kolahtaminen postiluukusta kesäkuun alussa ei vielä tuntunut oikein miltään. Siinä vaiheessa en vielä rekisteröinyt sitä, että TÄSSÄ SE OIKEASTI OLI. Melko lailla heti perään ilmoitin Kelaan lakkauttavani opintotuen - se tuntui jo joltain. Mutta vasta syksyn kolkuttelu ovella sai minut todella tajuamaan, että en ole enää opiskelija.

Se tuntuu yhtä aikaa mahtavalta ja kummalliselta. Ei ole enää sitä tuttua kiintopistettä, yliopistoa, jonka tuttuihin käytäntöihin palata. Toisaalta samaan aikaan mieltä kutkuttaa uudenlainen vapaus - vapaus tenteistä ja esseistä ja ennen kaikkea valmistumisstressistä. Yhtäkkiä sitä muistaa, että ai niin, minähän tosiaan olenkin jo valmistunut. 

Viisi vuotta sitten tulin asumaan Jyväskylään. Muistan vieläkin, miltä kaikki silloin tuntui, miten kaikki oli vielä edessä. Kun nyt ajattelen viiden vuoden takaista itseäni, tuntuu hassulta. Silloin kokkaustaitoni rajoittuivat munakkaaseen ja verhojen laittaminen omaan ikkunaan tuntui suurelta saavutukselta. Samoin se, kun ensimmäistä kertaa löysin yliopistolle - kartan avulla tosin.

Silloin Jyväskylä tuntui älyttömän isolta ja vaikealta hahmottaa, vaikka olinkin kahden Korpilahti-vuoteni aikana ehtinyt siihen jonkin verran tutustumaan.

Opiskeluvuodet ovat kasvattaneet ja opettaneet. Nyt niiden päätyttyä minun onkin aika määritellä itseni uudelleen. Mikä minusta on tullut? Jyväskyläläinen, sen voin ainakin sanoa. Kotiseutu pysyy minussa varmasti aina, mutta tästä kaupungista on viiden vuoden aikana tullut koti.

Maisterikin minusta tuli. Viimeinen opiskeluvuosi oli täynnä gradua, elin viiden sivun viikkoja ja opin Sport-lehden vuoden 2011 vuosikerran ulkoa. Välillä iski ahdistus ja pelko valmistumisen myöhästymisestä, vaikka opiskelukaverit ihmettelivät tahtiani. Minulla oli päämäärä, ja olin päättänyt päästä siihen.

Nyt olen myös kääntäjä. Sen unelman toteutumiseen en oikein koskaan uskonut, mutta tässä sitä kuitenkin ollaan. 

Missä tai mikä olen viiden vuoden kuluttua, sitä en tiedä. Ehkä tällä hetkellä onkin parasta vain koettaa muistaa, että kuten tähänkin asti, elämä kantaa laineillaan varmasti myös tulevaisuudessa.