Tässä taannoin aloin muistelemaan tuon kyseisen sopimuksen sanamuotoja. Kyseessä on siis se sopimus, jolla teen töitä suuremmalle toimeksiantajalleni - käännöstöitä ja Facebook-päivityksiä. Kaivoin sopparin esiin sähköpostista ja luin uudelleen: kyllä, siellä luki, että sitoudun työskentelemään vähintään 20 tuntia viikossa. Tulkitsin asian itse niin, että enemmänkin siis saisi tehdä töitä. Jostain syystä olin vain alusta saakka ollut siinä luulossa, että tuo 20 tuntia on maksimi.

Lähetinpä sitten esimiehelleni asiasta sähköpostia: olinko tulkinnut oikein, olisiko minun mahdollista tehdä enemmän töitä? Vastaus yllätti viime keskiviikkoaamuna iloisesti: esimies pyysi varmistamaan, voinko tehdä töitä n. 38 tuntia viikossa. 38 tuntia!!! No tottakai pystyn! Kaikki huolet ja murheet kaikkosivat sen sileän tien. Tai no ei kyllä ihan kaikki. Mutta ainakaan enää ei tarvitse koettaa vimmatusti hakea töitä, joita ei löydy, sopivia ilmoituksiakaan ei ole ollut pitkään aikaan. Nyt pystyn vallan mainiosti elättämään itseni.

Vaan eipä se minun viikottainen työtuntimääräni taida jäädä tuohon 38:aan. Toiselle taholle teen myöskin edelleen töitä, ainakin toistaiseksi. Ehkä myöhemmin saatan niistä hommista luopua.. Saan niistä oivallista kokemusta myös, ja kokemusta jos mitä minä tarvitsen.

Paljon vähemmällä olisin päässyt, jos olisin tajunnut tuon yhden sanan merkityksen aiemmin. Mutta tämä meni nyt näin. Jo pitkään olin vakuutellut itselleni, että asiat saattavat muuttua parempaan päin hyvinkin lyhyessä ajassa, ja näin kävi. 

Nyt pitää enää vain tottua tähän uudenlaiseen elämään, hyvätkin asiat nimittäin voivat nostaa verenpainetta - se on tullut huomattua. Ja tammikuussa on edessä melkoinen paperisota yel- ja ennakkoverohakemuksineen... mutta se on nyt vain kestettävä tässä tilanteessa.

Väsymys painaa, mutta ilonaiheitakin toki löytyy. Olen tässä jonkin verran saanut kirjoitella markkinointiin liittyviä tekstejä,  mm. asiakastarinoita. Eilen sitten sain tekstiviestin, jossa toimeksiantajani kiitteli hyvin tehdystä työstä ja kertoi asiakkaitten olleen aivan innoissaan. Miten hyvä mieli tuollaisesta tuleekaan! Vaikka kyse ei olekaan varsinaisesti minun asiakkaistani, on positiivista palautetta tietysti aina mukava saada. Siitä tulee merkityksellinen olo - että on tehnyt työnsä niin, että joku muukin on saanut siitä itselleen jotain.

Juuri itsensä kokeminen merkitykselliseksi onkin uskoakseni merkki siitä, että tekee itselleen mielekästä työtä. Tällaista en voi ainakaan väittää tunteneeni silloin, kun työskentelin puhelinmyyjänä.. Onneksi siitä ajasta on tultu paljon eteenpäin. 

Näinpä pääsenkin hyvillä mielin huomenna viettämään pikkujouluja tärkeän ihmisen kanssa. Koska freelancerilla ei ole firman pikkujouluja, täytyy järjestää omat ;)

Tällä viikolla olen saanut tarttua uusiin työtehtäviin molempien toimeksiantajieni puolelta (kyllä, se toinenkin on jälleen kuvioissa mukana.. toivon mukaan se parin viikon takainen oli pelkkää väärinymmärrystä, ja yhteistyö jatkuisi tästä eteenpäin jouhevammin. Ainakin tällä hetkellä vaikuttaa lupaavalta.)

Pääsin siis ylläpitämään toimeksiantajayritykseni suomenkielisiä Facebook-sivuja, ja kaksi päivitystä olen tällä viikolla jo ehtinyt tehdä! Ja se on NIIN mukavaa! Minusta on mahtavaa ideoida, millaisista asioista yleisöni mahtaisi inspiroitua ja mikä heitä voisi kiinnostaa. Olen todella innoissani ja onnellinen siitä, että sain tuon kyseisen homman itselleni.

Myös se toinen työllistäjäni on ollut aktiivisempi tehtävien töiden suhteen, ja tänään kulutin 3 tuntia laatien tekstiä pariinkin oppaaseen. Ensi viikolla onkin sitten luvassa artikkeleiden kirjoittamista muutamille kotisivuille.

Kaikki nämä työt ovat niin minua! Vaikka välillä onkin rankkaa ja puuduttavaa viettää tuntikausia koneen äärellä, on tekstien ja sanojen maailma kuitenkin minulle se kaikkein kotoisin. Näitä töitä tehdessäni tunnen, että teen sitä, minkä parhaiten osaan. On ihan sama, vaikka joudunkin välillä kirjoittamaan minua ei-niin-kauheasti kiinnostavista asioista (hyvänä esimerkkinä tämän päiväinen keittiöremontti-teksti..), pääasia on, että saan kirjoittaa työkseni.

Sitä minä olen koko pienen ikäni toivonut, ja tässä ollaan - hyvillä mielin taas :)

Viime viikonloppuna kävimme touhuamassa ihanan energisen koiravauvan kanssa, jonka seurasta tuntui saavan uutta voimaa itsekin. Siinä sitä taas huomasi, kuinka pienetkin asiat voivat tehdä iloiseksi: yöllä satanut ensilumi sai pennun riehaantumaan, kun lumen alle jääneitä leluja sai taas etsiä ja löytää.

Eivätkä asiat kai muutenkaan niin vallan huonolla tolalla ole. Tänään sain tietää, että pääsen ylläpitämään toimeksiantajayritykseni suomenkielistä Facebookkia! Saan koulutusta siihen hommaan ensi viikolla. Mahtavaa, että työnkuvani vihdoin laajenee edes hieman.

Parissa lupaavassa paikassa on jälleen hakemukset vetämässä. Niissä on kuitenkin aina olemassa edes se pieni mahdollisuus.

Ei ole pahemmin kuulunut töitä tältä toiselta toimeksiantajalta.

Ärsyttää, että ehdin jo ilmoittaa työkkäriinkin ja lopettaa työnhakuni.Mutta eipä mahda mitään. Omaa tyhmyyttänihän tämä vain on.

Pari hakemusta tuli jo laitettua viikonlopun aikana. Jospa se sieltä tärppäisi vielä jonain päivänä.

Minulla ei suinkaan ollut mielessä mitään selkeää haavetta, kuten että haluan päästä johonkin tiettyyn asemaan tai ammattiin, ja menen siksi yliopistoon.

Kyse oli ennen kaikkea turvallisuuden tunteesta. Tärkeintä oli tieto siitä, mitä teen vuoden päästä. Yliopisto - kuten ne kaikki muutkin opinahjot sitä ennen - antoi minulle selkeän ja varman suunnitelman taas joksikin aikaa.

Kun parikymppisenä aloitin yliopisto-opinnot, olin vielä aika hukassa elämäni kanssa. Kuten sanottua, ei minulla ollut oikeastaan hajuakaan, mitä haluaisin tehdä. Olin elänyt siihen asti ja elin oikeastaan koko yliopistoajankin ajelehtimalla. Suoritin kaiken elämässäni niin hyvin kuin osasin, mutta silti minulla ei ollut oikein otetta mistään. Tai siltä minusta ainakin tuntui.  

Yliopisto antoi tutut rutiinit ja turvallisen sataman, johon palata syksy toisensa jälkeen. Sen olin kuitenkin jo päättänyt heti alusta alkaen, että tavoiteajassa on valmistuttava – kymmentä vuotta en yliopistossa elämästäni vietä. Vaikka se valmistumisen jälkeinen aika pelottikin ja oli pitkän aikaa pelkkä musta möykky, joka ahdisti ja jota kohti oli silti koko ajan vääjäämättä edettävä.

Sillä jossain vaiheessa on otettava askel sinne epämukavuusalueelle.

Tuntuu hassulta ajatella omaa elämääni nyt. Ei se mennytkään ihan niin miten sen olin suunnitellut. Ensinnäkään se ei ole mennyt ihan niin penkin alle, mitä silloin joskus luulin. Jotenkin kaikki tekemäni ratkaisut, kaikki tekemäni virheet, kaikki onnistumiset ovat kuljettaneet minua kohti tätä pistettä, jossa nyt olen. Ja se alkaa näyttää melko hyvältä pisteeltä.

Ja jotenkin ihmeen kaupalla nämä kaikki tapahtuneet asiat ovat valaneet minuun uskoa ja varmuutta siitä, että aina jollakin tavalla asiat järjestyvät. Jos yksi tie johtaa umpikujaan, on vain käännyttävä takaisin ja seurattava toista tietä. Aina lopulta löytyy sitten se oikea tie, joka johtaa juuri sinne, minne sinun kuuluukin mennä.

Samalla olen myös alkanut hahmottaa niitä asioita, joita haluan tehdä. Olen alkanut löytää itsestäni kunnianhimoa ja taistelutahtoa. Se huimaa päätä – pelottaa ja jännittää. Mutta tällä kertaa hyvällä tavalla. 

Sivustolla eri toimeksiantajat siis ilmoittavat töitä ja etsivät niille tekijää. Periaatteena on, että freelancer tekee työstä tarjouksen: millä hinnalla ja missä ajassa hän on valmis työn suorittamaan. Parhaan tarjouksen antanut saa sitten työn itselleen. Monet työtarjouksista ovat ulkomaalaisia ja muutenkin valikoima vaihtelee suuresti. Hyviäkin vaihtoehtoja on silti osunut silmään.

Omalla kohdallani kävi niin, että satuin huomaamaan suomalaisen toimeksiantajan ilmoituksen. Tein tarjouksen, ja sain työn. Kyseessä on eräänlaisena verkkoavustajana toimiminen ja avustaminen erinäisissä yrityksen pyörittämiseen liittyvissä tehtävissä.

Itse töitä en vielä ole päässyt aloittamaan, mutta tänään tutustuin jo tuleviin työtehtäviini toimeksiantajan laatimien materiaalien pohjalta. Alussa tarkoituksenani olisi työskennellä n. 10 tuntia viikossa ja kasvattaa viikottainen tuntimäärä vähitellen 15-18 tuntiin (nythän siis työskentelen jo 20 h viikossa toiselle toimeksiantajalle).

Asiaa pähkäiltyäni päätin hoitaa laskuttamisen UKKO.fi-palvelun kautta. Oman toiminimenkin perustaminen on käynyt mielessä, mutta ajatus tuntuu kuitenkin vielä melko vieraalta. UKKO.fi:n kautta voin laskuttaa aivan kuten yrittäjänäkin, mutta palvelu hoitaa vero- ja muut byrokraattiset asiat puolestani. 

Kaikki on vielä aivan alussa, mutta olen tyytyväinen! Pääsen kasvattamaan viikottaista työmäärääni, ja pääsen eroon Kelasta ja TE-toimistosta. Voin hoitaa kaikki työni etänä, mikä sopii minulle vallan mainiosti. Tässä uudessa työssäni tulen vieläpä hoitamaan melko monipuolisesti erilaisia tehtäviä, ja saan kokemusta monista uusista asioista - mikä toivon mukaan jälleen auttaa uraani eteenpäin. 

Että näyttää se elämä koko ajan kantavan, vaikka hirvittävästi pelkäsinkin (ja pelkään edelleen) jään pettävän alta. 

Kirjoitus sai minutkin pohtimaan omia tekemisiäni ja tekemättä jättämisiäni.

Kun aloittelin elämää työnhaun viidakossa, lähdin liikkeelle sillä asenteella, että minulle kelpaa mikä tahansa. No, ei nyt sentään ihan mikä tahansa - puhelinmyynti on minun osaltani nähty ja koettu. Muuhun työhön - esimerkiksi siivoamiseen - olin kuitenkin valmis. Ajattelin, ettei minulla ole varaa "nirsoilla".

Tarvittiin jonkin verran ammatillista ylpistymistä, että tajusin jotain perustavanlaatuista - sen, mistä Mariakin kirjoituksessaan puhuu. 

Miksi olisin viettänyt 5 vuotta yliopistossa, jos sen jälkeen vain heittäisin oppimani taidot romukoppaan tehden työkseni jotain, missä en niitä voi kehittää? Miksi olisin opiskellut ne vuodet ja vääntänyt gradua niska limassa, jos en aio käyttää tutkintoani mihinkään? Minulla on OIKEUS ja ehkä jopa VELVOLLISUUS tehdä koulutustani vastaavaa työtä.

Toivon mukaan en kuitenkaan näiden asioiden tajuamisen myötä ole ylpistynyt liikaa, vaan ainoastaan oppinut tervettä itsekunnioitusta ja kunnianhimoa.

Eikä kyse ole mistään nirsoilusta. Kyse on siitä, että haluan tehdä itselleni mielekästä työtä. Haluan olla hyvä siinä, mitä teen. Haluan hyödyntää ja kehittää taitojani. Tiedän senkin, että mikäli tulee se tilanne, että en kertakaikkiaan löydä oman alani töitä niin, että voisin niillä elää, pystyn joustamaan ja sopeutumaan tilanteeseen ja etsimään sitten niitä muita töitä. 

Tällä hetkellä haluan kuitenkin tavoitella unelmaani, kun nyt vihdoin olen alkanut hahmottamaan sen kokonaisuudessaan. Siitä en suostu tuntemaan huonoa omaatuntoa.

Olin opintojeni aikana monta vuotta melko hukassa sen suhteen, mitä minusta tulee tai mitä haluaisin "isona" tehdä. Monta kertaa jouduin myös vastaamaan uteluihin siitä, mitä tapahtuu opiskeluiden jälkeen. Ja joskus sitten satuin mainitsemaan, ettei valitsemani ala välttämättä työllistä hirveän hyvin.

Tämä tietysti sitten kirvoitti keskustelun toiselta osapuolelta kaikkitietävän kommentin: "Olisit hakeutunut hoitoalalle, siellä kyllä riittää töitä!"

Silloin ennen en aina osannut tai uskaltanut sanoa ääneen, mitä ajattelin. Nyt uskallan.

Kaikista ei ole hoitoalalle, oli se sitten kuinka työllistävä tahansa. On hienoa, jos olet sellainen ihminen, josta siihen on. Minusta ei ole.

Ja ihan varma asia on myös se, että nykyisessä taloustilanteessa ja yhteiskunnassa ei ole olemassakaan sellaista alaa, jolla töitä riittää varmasti hamaan eläkeikään.

Omasta puolestani voin myös sanoa, että ihan varmuudella olen opiskeluvuosieni aikana miettinyt valintojani, ollut epätoivoinen työllistymisen suhteen, syyttänyt itseäni ja lapsellisuuttani, halunnut palata ajassa taaksepäin tekemään toisin. Fakta on kuitenkin myös se, että lähdin aikoinani opiskelemaan alaa, joka minua kiinnosti ja jossa kaiken lisäksi olen hyvä.

Mainittakoon vielä, että olen tehnyt myös sellaista työtä, josta en nauti ja johon minulla ei ole luontaisia lahjoja. Voin sanoa, että sellainen hajottaa ihmistä melko nopeasti.

Olisiko siis parempi, jos olisin kouluttautunut alalle, joka ei minua kiinnosta ja jolle minulla ei ole edellytyksiä vain ja ainoastaan siksi, että siinä saattaisi olla paremmat mahdollisuudet työllistyä? Ja olisin sitten työkyvyttömyyseläkkeellä alta aikayksikön, kun henkinen terveys romahtaisi?

Liian monta vuotta olen pyydellyt anteeksi valitsemaani alaa vain siksi, ettei se vastaa muiden ihmisten mielikuvia hyvin työllistävästä ammatista.

No, ainakin tällä hetkellä elätän itseni täysin koulutustani vastaavalla työllä.

Enkä jaksa enää pyydellä anteeksi.

Viattomaan aikaan, jolloin ei tarvinnut vielä kantaa murhetta työasioista, rahasta, veroista tai Kelasta.Kun ei tarvinnut muuta kuin käydä koulua ja leikkiä.

Tosin muistan silloinkin jo huolehtineeni tulevasta. Kuinka selviäisin aikuisena, kun laskutkin pitäisi maksaa itse. Miten osaisin hoitaa asioita.

On hyvä huomata, että vuosien mittaan olen oppinut huolehtimaan itsestäni ja kantamaan vastuuta.

Mutta silti. Joskus kaipaan sitä aikaa, kun keskiviikkoisin koulusta tullessa leijui kotona vastapaistetun pullan tuoksu.

Nyt ne pullatkin pitää leipoa itse.