Olen tässä jo tovin miettinyt aihetta uudelle postaukselle. Kaikki tuntuvat väkisin väännetyiltä tai muuten vain huonoilta. Olen kovin itsekriittinen, olen aina ollut.

Koulussa aloin tavoitella hyviä arvosanoja, kun olin viidennellä luokalla. Siihen asti oli riittänyt, että englanti oli kymppi. Englanti oli minun lempiaineeni. Sen jälkeen nipottaminen lähtikin kunnolla käyntiin. Kun en aina yltänyt samoihin arvosanoihin kuin kaverit, tuntui pahalta ja epäonnistuneelta - itseään oli tottakai aina pakko verrata muihin. 

Ylioppilaskirjoitukset olivat tietysti aikanaan yksi näytön paikka. Nykyään niihinkin arvosanoihin osaa suhtautua aivan eri tavalla. Hyvästä ylioppilastodistuksesta on hyötyä vain ja ainoastaan siinä vaiheessa, kun hakee jatko-opiskelupaikkaa - sen jälkeen arvosanoja ei kysele kukaan.

Samoin on yliopistoarvosanojen ja gradun laita. On aivan sama, olenko saanut jostain muotorakenteen kurssista kolmosen vai nelosen. Pakkohan siellä yliopistossakin silti oli nipottaa - ainakin alkuvuosina kolmonen oli mielestäni "huono" arvosana. Gradun kanssa en sitten jaksanutkaan enää pingottaa. Olin siinä vaiheessa jo kurkkuani myöten täynnä itselleni asettamiani vaatimuksia, joten päätin kolmosen riittävän. Täytyy silti myöntää, että kun se kolmonen sieltä tuli, kirpaisi se hieman itsekriittistä mieltäni. 

Olen kova tyttö suorittamaan. Kuvittelen aina, että yhden tavoitteen saavuttaminen tuo onnen, vaikka eihän se niin mene. Aina siellä nurkan takana on odottamassa jokin uusi asia, jota lähteä tavoittelemaan. Olen koettanut opetella olemaan armollisempi itseäni kohtaan, mutta se on vaikeaa silloin, kun itsekriittiset ajatukset tulevat suoraan selkäytimestä.

Joten pysyköön tämä blogi nyt ainakin suoritusvapaana alueena - aina ei tarvitse olla mitään niin viisasta, järkevää tai hauskaa sanottavaa, vaan tavallinen elämä riittää.