Törmäsin tänään tällaiseen juttuun:

http://www.hs.fi/mielipide/Ty%C3%B6nantajat+ovat+tylyj%C3%A4+nuorille+ty%C3%B6nhakijoille/a1409450972897.

Jutussa nuori työnhakija kertoo, kuinka tylyjä monet rekrytoijat ovat: hakemuksiin ei viitsitä vastata edes sillä "Valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun" -sähköpostilla, vaan hakija saa jäädä miettimään, onko hakemus ylipäätään mennyt perille. Toisinaan vastaukset saattavat puolestaan olla epämääräisiä niin, että hakija jää epävarmuuteen prosessin etenemisestä. 

Tällainen toiminta on toki itsellenikin tullut tutuksi. On tietysti totta, että kun hakemuksia tulee valtavat määrät, on niihin vastaamisessakin oma työnsä. Vastaaminen kuitenkin osoittaisi kohteliaisuutta - usemmiten hakija on nähnyt vaivaa hakemuksensa eteen, joten hän toivoisi edes asiallista ilmoitusta siitä, että se on noteerattu.

Tänään sain huomata, että onneksi rekrytoijien joukossa on vielä heitäkin, jotka viitsivät ottaa yhteyttä. Sain nimittäin puhelinsoiton eräästä paikasta, jonne hain töihin - sieltä, mihin tein sen videohaastattelunkin. Ystävällisen kuuloinen mies soitti ja kertoi, että valitettavasti olin ollut hakemukseni kanssa noin viikon verran myöhässä - no, tätähän en minä voinut tietää, kun ilmoitus vielä mol:in sivuilla pyöri. Mies kuitenkin kehui hakemustani ja viitseliäisyyttäni, kun olin sen videonkin tehnyt. Meillä oli mukava juttuhetki näistä asioista, ja lopuksi mies vielä vakuutti laittaneensa hakemukseni korvan taakse vastaisuuden varalle. Tämä lämmitti totta kai kovasti mieltä - ainakin jotain olen siis hakemuksissani tehnyt oikein. Kiitin itsekin puhelinsoitosta ja mies kertoi, että kyllä hän haluaa henkilökohtaisesti ilmoittaa kaikille, jotka ovat viitsineet nähdä vaivaa hakemuksensa eteen.

Onneksi siis on vielä olemassa sellaisiakin rekrytoijia, jotka ottavat yhteyttä, vaikka työpaikkaa tai edes haastattelua ei olisikaan tarjolla. Jotenkin tuollainen yhteydenotto antaa itsellekin uusia voimia kirjoittaa hakemuksia.

HS:n mielipidekirjoituksessa nuori työnhakija otti esille myös sen, kuinka vanhemman polven ihmisillä on usein vaikea ymmärtää nuorten vaikeuksia saada töitä. Näitä ihmettelyitä olen itsekin kohdannut - varsinkin silloin, kun vielä opiskelin ja joka kesä olisi tietysti pitänyt olla kesätöissä. No, selitäpä siinä sitten, että olen kyllä hakenut, mutta en saanut. Nykymaailmassa ei enää marssitakaan noin vain työpaikalle ja ryhdytä töihin - voi kun se olisikin niin helppoa. Jyväskylän kaltaisessa opiskelijakaupungissa on lähes mahdotonta saada kesätöitä ainakaan ilman suhteita, kun samoista paikoista kilpailee niin moni muukin. 

Eikä se työn saaminen ole niin itsestäänselvää muinakaan vuodenaikoina, ei todellakaan. 

Ai niin, kävinhän minä tänään siellä haastattelussakin. Oli oikein mukava puolituntinen! Ensimmäistä kertaa pääsin työhaastattelussa kertomaan gradustani - haastattelija huomasi, että olin tehnyt graduni Sport-lehdestä ja kertoi itsekin lukevansa kyseistä lehteä. Kerroin hänelle lyhyesti tutkimustuloksistani. Niitä olikin yllättävän vaikea muistaa, kun koko gradua ei ole enää kuukausiin ajatellut. Tuntuu hassulta, että vuosi sitten minulla oli vasta aihe mielessä ja tuossa se nyt kerää pölyä pöydällä. 

Mutta sellaista se on, elämä menee eteenpäin. Vuodessa on ehtinyt tapahtua vaikka mitä, ja paljon hyviäkin asioita. Se valaa uskoa myös tulevaisuuteen :)