Olen tässä parin viime päivän aikana pohdiskellut työnhakuani ja päättänyt ottaa järeät aseet käyttöön.

Edellinen kirjoitukseni sai minut miettimään. Kehittyäkseen asiassa kuin asiassa on mentävä hieman tai paljonkin sen kuuluisan oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Ajatellaanpa esimerkiksi juuri sitä lenkkeilyä, jonka aloitin silloin joskus vuosia sitten. Ne ensimmäiset kerrat olivat täyttä tuskaa, ja jaksoin juosta vain parisenkymmentä metriä, jonka jälkeen oli pysähdyttävä lepäämään. Sitkeästi kuitenkin jatkoin lenkillä käymistä, päivä toisensa perään. Ja jos en olisi sitä tehnyt - jos en olisi joka päivä tehnyt hieman enemmän kuin edellisenä, sietänyt kipua ja epämukavuutta - en olisi ikinä päässyt siihen pisteeseen, jossa olen tänä päivänä.

Ja tänään juurikin lenkillä tajusin myös toisen asian: Ei se mäki lopu koskaan, jos ei ota ensimmäistä askelta. Toinen sujuukin jo sitten ehkä paremmin.

Jotenka siis. Olen tässä aikani kirjoitellut työhakemuksia, miettinyt kuinka voisin erottautua, mutta silti pysytellyt jatkuvasti siellä kirjallisen ilmaisun puolella - omalla mukavuusalueellani.

Muistan joskus työnhakuni alkuaikoina, että kuvan laittaminen CV:hen tuntui jotenkin todella suurelta kynnykseltä. Minulla oli jokin päähänpinttymä siitä, että minähän en siihen kuvaani laita. Vaan kuinkas kävikään. Nyt minulla on jo jonkin aikaa ollut kuva CV:ssä, enkä koe asiaa enää lainkaan häiritsevänä. Päin vastoin, tuntuu kummalta, että joskus en ole sitä kuvaa mukaan laittanut.

Tänään päätinkin sitten kokeilla jotain täysin uutta ja jota kohtaan minulla on myöskin ollut ennakkoluuloja: tein työhakemukseni videon muodossa. Noh, täysin ummikkona en hommaan ryhtynyt, sillä pari kertaa olen osallistunut videohaastatteluun. Nytpä päätin kuitenkin laittaa jo itse hakemuksen erääseen työhön videona.

Tähän väliin todettakoon, että en ole ihminen joka suuremmin nauttisi kameran edessä olemisesta. Oman naaman kuvaaminen ei siis todellakaan ole minulle mitään jokapäiväistä puuhaa.

Yllätyksekseni huomasin kuitenkin innostuvani siitä, että sain suunnitella ja toteuttaa lyhyen videon itsestäni. Kerroin videolla ne samat asiat itsestäni, jotka olisin kertonut ns. perinteisessäkin työhakemuksessa. Fakta on kuitenkin se, että luultavasti perinteinen hakemus olisi hukkunut muiden joukkoon. Tällä tavalla toivon erottuvani ja jääväni työnantajan mieleen.

Tietenkään videohakemuskaan ei ole autuaaksi tekevä ihme, joka takaisi työpaikan tai toimisi joka kerta. Kaikkiin työpaikkoihin ei edes ole soveliasta sellaisella hakemuksella hakea - tässä tapauksessa kuitenkin käytin omaa harkintakykyäni, sillä ilmoituksessa haettiin "luovaa ja räväkkää persoonaa". No, siitä räväkkyydestä en mene vannomaan, mutta ainakin otin ison harppauksen ulos omalta mukavuusalueeltani ja ennekaikkea koetin jotain uutta.

Kauas on jälleen tultu siitä, kun oman kuvankin laittaminen CV:hen tuntui nihkeältä. Olen tajunnut, että mikäli haluan onnistua - olipa asia sitten mikä hyvänsä - on minun muutettava lähestymistapojani ja asenteitani, otettava niitä tuskaisia ensiaskeleita. Vain sillä tavalla voin jotakin myös saavuttaa.