Tajusin, miksi viihdyin erilaisissa oppilaitoksilla niin pitkään. Ja tähän selvennettäköön, että lukion jälkeen vietin kaksi vuotta kansanopistossa suorittaen avoimen yliopiston opintoja, ja niiden jälkeen vielä viisi vuotta yliopistossa.

Minulla ei suinkaan ollut mielessä mitään selkeää haavetta, kuten että haluan päästä johonkin tiettyyn asemaan tai ammattiin, ja menen siksi yliopistoon.

Kyse oli ennen kaikkea turvallisuuden tunteesta. Tärkeintä oli tieto siitä, mitä teen vuoden päästä. Yliopisto - kuten ne kaikki muutkin opinahjot sitä ennen - antoi minulle selkeän ja varman suunnitelman taas joksikin aikaa.

Kun parikymppisenä aloitin yliopisto-opinnot, olin vielä aika hukassa elämäni kanssa. Kuten sanottua, ei minulla ollut oikeastaan hajuakaan, mitä haluaisin tehdä. Olin elänyt siihen asti ja elin oikeastaan koko yliopistoajankin ajelehtimalla. Suoritin kaiken elämässäni niin hyvin kuin osasin, mutta silti minulla ei ollut oikein otetta mistään. Tai siltä minusta ainakin tuntui.  

Yliopisto antoi tutut rutiinit ja turvallisen sataman, johon palata syksy toisensa jälkeen. Sen olin kuitenkin jo päättänyt heti alusta alkaen, että tavoiteajassa on valmistuttava – kymmentä vuotta en yliopistossa elämästäni vietä. Vaikka se valmistumisen jälkeinen aika pelottikin ja oli pitkän aikaa pelkkä musta möykky, joka ahdisti ja jota kohti oli silti koko ajan vääjäämättä edettävä.

Sillä jossain vaiheessa on otettava askel sinne epämukavuusalueelle.

Tuntuu hassulta ajatella omaa elämääni nyt. Ei se mennytkään ihan niin miten sen olin suunnitellut. Ensinnäkään se ei ole mennyt ihan niin penkin alle, mitä silloin joskus luulin. Jotenkin kaikki tekemäni ratkaisut, kaikki tekemäni virheet, kaikki onnistumiset ovat kuljettaneet minua kohti tätä pistettä, jossa nyt olen. Ja se alkaa näyttää melko hyvältä pisteeltä.

Ja jotenkin ihmeen kaupalla nämä kaikki tapahtuneet asiat ovat valaneet minuun uskoa ja varmuutta siitä, että aina jollakin tavalla asiat järjestyvät. Jos yksi tie johtaa umpikujaan, on vain käännyttävä takaisin ja seurattava toista tietä. Aina lopulta löytyy sitten se oikea tie, joka johtaa juuri sinne, minne sinun kuuluukin mennä.

Samalla olen myös alkanut hahmottaa niitä asioita, joita haluan tehdä. Olen alkanut löytää itsestäni kunnianhimoa ja taistelutahtoa. Se huimaa päätä – pelottaa ja jännittää. Mutta tällä kertaa hyvällä tavalla.