Tänään tajusin, että olen tullut todella paljon eteenpäin siitä itsestäni, joka olin viisi vuotta sitten kun muutin Jyväskylään opiskelemaan.

Vaikka olin siihen mennessä jo asunut kaksi vuotta omillani, oli esimerkiksi ruuan laitto melko kryptistä puuhaa. Mutta niinpä minä vain opettelin - ihan itse - laittamaan ruokaa niin, että silloin ydinfysiikalta tuntunut perunamuusin tai ruskean kastikkeen valmistaminen on nykyään peruskauraa. 

Muitakin muutoksia olen vuosien saatossa saanut itsessäni aikaan. Ennen muinoin inhosin kaikkea liikuntaa, lähinnä koska lahjoja minulla ei sillä alueella ole ja peruskoulun liikuntatunnit kitkivät tehokkaasti viimeisenkin innon liikunnan harrastamiseen. Lukiossa aloin kuitenkin käymään lenkillä, ja niistä ensimmäisistä hengityksen salvanneista juoksukerroista on tultu kauas - tunnin juoksulenkki sujuu nykyään vaivatta ja liikkumaan pääseminen on ehto hyvälle ololle. Liikunnan ilon löysin kuitenkin vasta omaehtoisen liikkumisen kautta ja sen jälkeen, kun tajusin, että kultainen keskitie on tässäkin asiassa - kuten myös monessa muussa - se paras vaihtoehto.

Silloin kun tulin tähän kaupunkiin, olin hieman eksyksissä - pitkään myös sanan varsinaisessa merkityksessä. En oikein uskaltanut lähteä etsimään uusia reittejä ja paikkoja, vaan talsin tuttua ja turvallista koti-yliopisto -väliä. Välillä saatoin repäistä ja lähteä käymään keskustassa. Sittemmin olen oppinut luottamaan omiin kykyihini etsiä ja löytää. En väitä, että vieläkään tuntisin tätä kaupunkia läpikotaisin, mutta ainakin reviirini on laajentunut huomattavasti.

Välillä näiden vuosien aikana olen ollut hukassa itseni kanssa, miettinyt mitä haluan ja mitä minusta tulee - vai tuleeko mitään. On tullut vastaan muutoksia - eikä aina niitä parhaimpia mahdollisia - joihin on vain ollut pakko sopeutua. Ja olen sopeutunut.

Yliopiston ensimmäisinä vuosina gradu tuntui suurelta peikolta, joka odotti "siellä jossain", määrittelemättömän ajan takana. Kun gradun aika sitten tuli, otin sen vastaan kuin minkä tahansa muunkin esseen tai tehtävän siihen mennessä, ajatellen että tämä on vain tehtävä. Laadin aikataulun, josta en sallinut itseni lipsuvan - viisi sivua viikossa, sivu per päivä. Ei minua aina kiinnostanut kirjoittaa, ei todellakaan. Silloin kuitenkin mietin, että TÄMÄ ON NYT TEHTÄVÄ ja mitä aiemmin aloitan sitä nopeammin olen sen tehnyt.

Aloitin kirjoittamisen marraskuussa ja gradu oli valmis maaliskuussa. Ei se sitten ollutkaan mikään iso peikko, sellaista mielikuvaa siitä vain opiskelijoiden mieliin maalaillaan. Olin jopa hieman pettynyt: Tässäkö tämä nyt sitten oli.

Välillä en oikein näe itsessäni sitä tarmoa ja sitkeyttä, jolla olen nämä kaikki muutokset ja saavutukset saanut aikaan. Toki itsekurillakin on ollut oma osuutensa. Siinä voin ainakin sanoa olevani hyvä, tosin se kultainen keskitie on aina hyvä muistaa...

Enkä myöskään aina ymmärrä ajatella asioita laajemmassa perspektiivissä; muistaa mistä on lähdetty liikkeelle ja mihin on tultu. 

En olisi vuosi sitten osannut kuvitellakaan, että tekisin nyt oman alani töitä - olkoonkin että vain osa-aikaisesti.

Joten: Pitää muistaa olla onnellinen muutoksesta ja siitä, että asiat ovat menneet eteenpäin. Niin ne siis varmasti tulevat menemään jatkossakin. Minä itse olen tuonut itseni tähän pisteeseen, ja itse minä myös vien itseni eteenpäin.