Näin nimittäin kävi. Tosin asiat olisivat saattaneet muuttua jo paljon aiemmin, jos olisin ollut tarkkaavaisempi ja kiinnittänyt huomiota yhteen pieneen sanaan työsopimuksessani. Nimittäin minimum-sanaan.

Tässä taannoin aloin muistelemaan tuon kyseisen sopimuksen sanamuotoja. Kyseessä on siis se sopimus, jolla teen töitä suuremmalle toimeksiantajalleni - käännöstöitä ja Facebook-päivityksiä. Kaivoin sopparin esiin sähköpostista ja luin uudelleen: kyllä, siellä luki, että sitoudun työskentelemään vähintään 20 tuntia viikossa. Tulkitsin asian itse niin, että enemmänkin siis saisi tehdä töitä. Jostain syystä olin vain alusta saakka ollut siinä luulossa, että tuo 20 tuntia on maksimi.

Lähetinpä sitten esimiehelleni asiasta sähköpostia: olinko tulkinnut oikein, olisiko minun mahdollista tehdä enemmän töitä? Vastaus yllätti viime keskiviikkoaamuna iloisesti: esimies pyysi varmistamaan, voinko tehdä töitä n. 38 tuntia viikossa. 38 tuntia!!! No tottakai pystyn! Kaikki huolet ja murheet kaikkosivat sen sileän tien. Tai no ei kyllä ihan kaikki. Mutta ainakaan enää ei tarvitse koettaa vimmatusti hakea töitä, joita ei löydy, sopivia ilmoituksiakaan ei ole ollut pitkään aikaan. Nyt pystyn vallan mainiosti elättämään itseni.

Vaan eipä se minun viikottainen työtuntimääräni taida jäädä tuohon 38:aan. Toiselle taholle teen myöskin edelleen töitä, ainakin toistaiseksi. Ehkä myöhemmin saatan niistä hommista luopua.. Saan niistä oivallista kokemusta myös, ja kokemusta jos mitä minä tarvitsen.

Paljon vähemmällä olisin päässyt, jos olisin tajunnut tuon yhden sanan merkityksen aiemmin. Mutta tämä meni nyt näin. Jo pitkään olin vakuutellut itselleni, että asiat saattavat muuttua parempaan päin hyvinkin lyhyessä ajassa, ja näin kävi. 

Nyt pitää enää vain tottua tähän uudenlaiseen elämään, hyvätkin asiat nimittäin voivat nostaa verenpainetta - se on tullut huomattua. Ja tammikuussa on edessä melkoinen paperisota yel- ja ennakkoverohakemuksineen... mutta se on nyt vain kestettävä tässä tilanteessa.